En ole koskaan blogannut. Olen pitänyt lapsena ja nuorena tavallista päiväkirjaa. Se alkoi siitä, kun ala-asteella opettaja jakoi jokaiselle siniset ruutuvihkot ja antoi tehtäväksi alkaa pitää siihen päiväkirjaa. Opettaja kertoi sukulaistytöstään, joka aina laittoi päiväkirjamerkintöjensä päätteeksi useita huutomerkkejä. Huutomerkkien määrä riippui päivän loppumerkinnän jännittävyydestä ja tärkeydestä, ja lopussa oli myös sanallisesti mainittu huutomerkkien määrä. Tämä on ihka ensimmäinen blogikirjoitukseni!!!!!!! 7 huutoa. Kun minä ja ystäväni olimme tunnollisia ja esimerkeistä vaarin ottavia koululaisia, oli myös meidän sinisissä ruutuvihkoissamme näitä huutomerkkejä ja huutoja.

Päiväkirjan kirjoittaminen osoittautui kuitenkin mukavaksi, ja jatkoin sitä tuon pakollisen koulutehtävän jälkeenkin. En muista, mitä siniselle ruutuvihkolle tapahtui, tallella minulla ei sitä ainakaan ole. Jossain vaiheessa sain lukollisen, pehmeäkantisen päiväkirjan, jonka kannessa oli vaaleanpunainen pupu ja tiikeri. Se oli minulle tärkeä ja rakas aarre. Koristelin sen sivuja tarroilla, piirsin sivulle viivoja tekstille, toisinaan viivat menivät tarkoituksella vinottain, jotta sivusta tuli jännittävämmän näköinen. Kirjoitin eri väreillä, piirsin sivujen kulmiin kukkia ja sydämiä koristeiksi.

Tuossa päiväkirjassa raportoin erittäin tärkeitä asioita, kuten "Söin aamupalaksi puolitoista tonnikalaleipää, siis yhden ja puolikkaan" tai "Aamupalaksi oli leipää, kaakaota ja viiliä. Kaikkea ei tietenkään ollut pakko syödä." Näiden lukeminen on herättänyt aika suurta hilpeyttä näin aikuisiällä. Kerroin päiväkirjassa myös My little pony -leikeistäni kavereiden kanssa, vierailuista sukulaisilla, huvipuistokäynneistä, kesän vietosta ynnä muusta. Kerran kerroin päiväkirjaan suuren salaisuuden: "Yksi Antti L. on aika kiva". Sukulaistytön kanssa vietimme pitkiä aikoja päiväkirjoja kirjoittaen, ja kerran sovimme, että kerromme toisillemme yhdet salaisuudet, jotka olimme päiväkirjoihimme kirjoittaneet. Minun salaisuuteni oli tuo tykkäämistunnustus, sukulaistytön salaisuus oli, että hän oli lukenut päiväkirjastani tuon tunnustukseni. Elämä ei ole reilua.

Pupupäiväkirjan jälkeen seurasi muutama muu lukollinen päiväkirja. Värikkyys ja sivujen koristelu jatkui, mutta meininki muuttui riehakkaammaksi, kujeilevammaksi ja teinimäisemmäksi. Koristeiksi ilmeistyi myös lippuja busseihin ja leffoihin. Purnasin käsityötunneista (joita vihasin) ja hammasraudoista. Pahimman päivän kirjoittamisen muistan vieläkin: oli ensin hammaslääkäri, jossa minulle laitettiin kiinteät hammasraudat, ja sen jälkeen käsitöiden kolmoistunti. Pieniä ala-asteelaisia koetellaan joskus rankalla kädellä. 

Yläasteella päiväkirjat muuttuivat jännittäviksi. Kannet tummenivat, tarrakoristelut ja värit jäivät pois. Pelkkä tapahtumien kuvailu muuttui myös omien tuntojen peilailuksi. Jotkut tunteet olivat kutkuttavia: yhden päiväkirjan välissä on erään minulle silloin hvin tärkeän nuoren miehen käyntikortti. Hän oli sen ihan itse tehnyt sellaisella käyntikorttikoneella, joita 90-luvulla ilmestyi kauppakeskuksiin. Meidän ihmissuhteemme käänteitä ja omien tunteitteni myllerrystä kuvailin sitten päiväkirjan sivuille, joskus taisi lyijykynäteksti saada kyynelistäkin peitteen.

Parhaimman ystävän kanssa luimme päiväkirjojamme toisillemme. Kirjoitimme myös toisillemme vihkoon, kirjoitukset olivat jotain päiväkirjamerkintöjen ja toiselle suunnattujen kirjeiden välimaastosta. Kirjoituksilla oli aina otsikot. Useat niistä oli kirjoitettu paksuilla kuulakärkikynillä, jossa oli sisässä monta tuoksuvaa eriväristä mustesäiliötä. Väritehosteet eivät olleet siis ihan kokonaan vielä jääneet taa.

Lukiossa kirjoitin ensimmäisen viiden vuoden päiväkirjani. Siitä tuli myös ensimmäinen päiväkirjani, johon minulla oli ristiriitainen suhde. Elämä ei aina ollut mutkatonta, ja toisinaan kirjassa kuvattu elämänkulku oli surullista luettavaa. Samoihin aikoihin kirjoitin kuitenkin vielä pari päiväkirjaa. Ensimmäinen oli lähinnä kuvausta lukion aloittamisesta - ja siellä olevista pojista ja lukion ekalla alkavasta ihmissuhteesta. Toinen oli tärkeäkin henkinen tuki hankalassa ja muuttuvassa kotitilanteessa. 

Tämän jälkeen en yhtäkkiä enää osannutkaan kirjoittaa päiväkirjoja! Alkoi tuntua siltä, että on mukavampaa, antoisampaa pohtia, kun on joku toinen kuuntelemassa. Yhden viiden vuoden päiväkirjan sain silti vielä aikaiseksi, ihan oikein joka päivä kirjoitettuna. Seuraavaakin aloitin, mutta siitä tuli jo melkoista sillisalaattia. Pitkiä aikoja siihen on kirjoitettu päivittäin, sitten taas ei. Kummallisesti vaan vajavaisiinkiin päiväkirjoihin itselle ehtii muodostua jonkinlainen suhde. Kustakin viiden vuoden päiväkirjasta tulee jo sitä vain ajatellessa ihan tietynlainen olo. "Ai niin, nuo olivat ne vuodet, jännittävää" tai "Ai niin, nuo olivat ne vuodet, tylsää, kuivaa ja rankkaa". Vaikka mahtuuhan viiteen vuoteen hyvänen aika sentään todella monenlaista.

Takaisin alkuun. En ole koskaan blogannut. Mutta päiväkirjan ja dialogin yhdistämiselle löytyi kätevä ratkaisu: nettipäiväkirja. Sellaista olen pitänyt pidemmän aikaa. Kuinkahan pitkään? Ehkä lähes pari vuotta jo. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että voisi olla mukava vaihtaa kirjoitustapaa. Jonkinlaista, ehkä päiväkirjamaista blogia haluaisin tänne alkaa pitämään. Tai sitten kirjoitella eri aiheista. Ja välillä lisätä valokuvia, linkkejäkin. Tänään tuli tällainen päiväkirja-aihe. 

 

 

 

 

 

 

 

nuorena aikuisena viiden vuoden päiväkirjaa - johon kirjoitin todellakin viisi vuotta joka päivä, oikeastaan viiden vuoden päivä -